Part 1
Can you rescue me?
Vaikka kapea katu olikin hyvin pimeä Pep sai silti hyvän kuvan pelastajastaan. Vaatteet olivat siistit ja kalliinnäköiset. Vaalea kauluspaita, musta kravatti ja harmaat housut. Mustat kengät joiden toinen nauha oli auennut tappelun tuoksinnassa. Mies laskeutui istumaan seinää vasten, pidellen toisessa kädessään pyöreää rautatankoa toisen käden painaessa kyljen haavaa. Verta tuntui olevan joka puolella, se valui pitkin paitaa ja housuja maahan josta se virtasi veden mukana viemäriin. Sanque Pèrolassa satoi ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Pep astui varovaisesti askeleen eteen päin kohdaten miehen tumman harmaiden silmien katseen. Toisessa kulmassa oli pieni tatuointi jossa luki koruttomasti ”K-18” mutta se ei kertonut pojalle mitään. Hän ei tuntenut miestä, joka oli todennäköisesti pelastanut Pepin hengen. Vaikka mies olikin tapellut vakuuttavasti ei pelkällä rautatangolla pärjännyt puukolle. Punertavat vesivanat kulkivat pitkin katua.
Pep nosti miehen ylös ja puuskahti tämän painon alla. Poika ei tiennyt minne mennä, mutta johonkin hänen täytyi viedä haavoittunut ja verta vuotava mies. Autio kuja kauppojen, baarien ja ravintoloiden takana ei ollut oikea paikka puukotetulle miehelle ja häntä kannattelevalle pojalle.
”Jonathan” mies korahti hiljaa ja sai pojan hätkähtämään. Pep mietti mahtoiko mies hourailla, sillä hän oli menettänyt huomattavan määrän verta.
”Olen Jonathan” mies kuiskasi ja katsoi merkitsevästi itseään pienempää poikaa. Pep rypisti kulmiaan sillä sanomassa näytti piilevän jotain muutakin kuin vain nimi.
”Olen Pep. Kiitos että pelastit henkeni” poika sanoi muodollisesti ja alkoi viedä miestä kohti valoja. Jonathan kuitenkin harasi vastaan ja pudisteli päätään.
”Minä. Jonathan Stryke. Ei sairaalaa” huolimatta siitä miten miehen sanat tihkuivat kipua, Pepin teki silti mieli jättää mies siihen. Jonathan Stryke. Mitä hemmettiä Jonathan Stryke teki kaupungin syrjäkujilla?
Pep ei voinut uskoa tuuriaan todeksi. Kaikista maailman ihmisistä, niin kliseiseltä kuin se kuulostikin, hänet pelasti juuri Jonathan Stryke. Hän ei suoranaisesti inhonnut miestä, saati sitten ollut koskaan tavannut häntä tai nähnyt edes kuvaa, mutta Pep oli kuullut aivan tarpeeksi tarinoita Jonathan Strykestä. Tarinoita kuinka mies oli noussut nykyiseen asemaansa ja kuinka hän oli juuri se ihminen joka teki kaikki pormestarin likaiset työt. Pep huokaisi ja otti miehestä paremman otteen. Hän ei voisi missään tapauksessa jättää miestä kuolemaan.
Jonathan heräsi päässä jyskyttävään kipuun, joka siirtyi melkein samantien myös kyljen seudulle. Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa hämärässä, niukasti kalustetussa huoneessa. Ei ollut juuri muuta kuin sänky, suuri kaappi ja matala hylly jonka päällä oli muutama valokuva. Huone tuoksui hieman tupakalta ja pimennysverhon lisäksi ikkunassa roikkui kellastunutta pitsiä. Valoa tuli oven raosta, samoin kuin ääntäkin.
”Hei!” Jonathan yritti puhua mutta hän sai aikaiseksi vain heikon äännähdyksen. Kuulostan ihan kissanpennulta, Jonathan ajatteli irvistäen ja koitti nousta istumaan. Kyljen vastalause sai miehen ähkäisemään kuuluvammin ja toisen huoneen äänet vaikenivat.
”No johan on kumma..” mies mutisi itsekseen yrittäessään saada itseään kivuttomasti parempaan asentoon. Oven narahdus sai Jonathanin kääntämään päätään välittömästi ja hän kohtasi oven raosta kirkkaat, suuret siniset silmät jotka hävisivät vaaleanpunaisen hameenhelman vilauksessa.
”Isi, isi se heräs!” Huuto hiljeni johonkin talon kauempaan osaan kun tyttö juoksi pois.
Edellisillan tapahtumat valuivat Jonathanin mieleen väläyksinä. Hän oli saanut ilmeisesti jonkinlaista kipulääkettä sillä ajatukset tuntuivat tokkuraisilta. Hän oli ollut tavallisella iltakävelyllään kun oli tavannut joukon miehiä hakkaamassa nuorempaa poikaa. Jonathan oli napannut kujalta rautaputken ja kovistellut niitä pummeja, joista yksi oli vetänyt esiin puukon. Jonathan rypisti kulmiaan tarinan lopulle mutta huokaisi sitten alistuneesti. Ei auttanut murehtia eilistä kun huomisestakin pitää selvitä, mies totesi itsekseen ja valmistautui kohtaamaan ovesta tulevat ihmiset.
Hetken kuluttua ovi avautui kokonaan ja sieltä tuli esiin suunnilleen Jonathanin ikäinen mies joka kantoi sylissään pientä tyttöä. Miehen mustat hiukset olivat poninhännällää niskassa ja hänen leuassaan kasvoi parta, joka oli Jonathanille vierasta. Kaikki miehet joiden kanssa Jonathan oli yleensä tekemisissä ajelivat partansa, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Se oli nykyajan muotia ja kertoi varallisuudesta. Miehen kulmia koristivat hopeiset lävistykset ja hänen vaatetuksensa oli pääasiassa mustaa.
Miehen takaa tuli esiin nuori poika, ehkä kahdeksantoista vuotias, kasvoillaan huolestunut ilme. Poika oli sama, jonka Jonathan oli pelastanut kujalla. Hänen kasvoissaan oli ruhjeita ja hän ontui toista jalkaansa. Lyhyen paidan alta pilkottava kylki oli sinertävä, eli kylkiluitakin saattoi olla poikki.
Jonathan käänsi katseensa vanhempaan mieheen ja kohotti kulmiaan.
”Olen Tobias, tämän talon omistaja. Tahdon että tiedät, että teen palveluksen ystävälleni enkä sinulle. Saat olla täällä tämän päivän, toivon että lähdet illan pimetessä kotiisi” Tobias puhui kylmällä sävyllä eikä Jonathan pahastunut miehen sanoista. Harva Sanque Pèrolassa piti hänestä, vielä harvempi sen ulkopuolella. Jonathan nyökkäsi miehelle ja katsoi sitten nuoreen poikaan. Tämän iirikset olivat hämärässä suuret ja niiden väri sai Jonathanin ihmetyksen valtaan. Kirkkaan punaiset silmät, eikä poika ollut edes albiino. Luonnollisen tummat hiukset sojottivat pörröisinä ja iho oli niin ruskettunut että kasvojen aurinkorajat näkyivät hämärässäkin. Poika oli selvästi aavikon kasvatti, sen näki hänen jokaisesta liikkeestään.
”Olet siis Pep?” Jonathan kysyi ja poika nyökkäsi epävarmasti. Hän oli varmasti saanut kuulla Tobiakselta kaiken, ellei jo tiennyt kaikkea. Jonathanin maine kulki hänen edellään paikkoihin, joissa hän ei ollut koskaan käynyt eikä aikonutkaan käydä.
”Voisitko jättää minut hetkeksi kahden pojan kanssa, Tobias?” Jonathan kysyi pitäen katseensa silti koko ajan nuoren pojan punaisissa silmissä. Tobias tuhahti halveksivasti mutta jätti heidät sitten kahden, vilkaistuaan huolestuneena Pepin suuntaan. Pep tyytyi vain hymyilemään rauhoittavasti itseään vanhemmalle miehelle ja kääntyi sitten Jonathanin puoleen kulmat hieman kysyvästi kurtussa.
”Tahtoisin tietää miksi ne miehet hyökkäsivät kimppuusi” Jonathan aloitti suorasukaisesti ja asettui parempaan asentoon. Hän ähkäisi kivusta tuntiessaan viiltävän jomotuksen kyljessä ja Pep oli hetkessä hänen vierellään, nostamassa miestä hieman parempaan asentoon.
”Kylkeesi jouduttiin ompelemaan tusinan verran tikkejä, joten ole varovainen” poika sanoi asiantuntevasti ja sai Jonathanin hätkähtämään. Tikkejä? Oliko haava ollut niin paha, että se oli täytynyt ommella kuntoon?
”Tuota.. miten pahasti olin oikein loukkaantunut?” Jonathan kysyi ja katsoi nuorta poikaa joka kohautti vaivaantuneesti olkapäitään.
”Kylki oikeastaan, muutama kylkiluu taitaa olla murtunut. Ruhjeita ja mustelmia lähinnä mutta menetit niin paljon verta että toipumisessa voi kestää kauankin” Pep selitti hiljaa ja Jonathan hätkähti tajutessaan mitä oli unohtanut kysyä.
”Kauan olen ollut täällä? Mikä päivä nyt on?” Mies alkoi hätääntyä ajatellessaan että oli maannut tiedottomana sängyssä useita päiviä. Hänen poissaolonsa huomattaisiin nopeasti eikä Jonathanilla ollut varaa virheisiin eikä aikaa niiden korjaamiseen. Paperisotku oli asia, jota hän vältteli viimeiseen asti. Jonathan oli toiminnan mies, ei mikään konttorissa papereita allekirjoittava hiirulainen, niin kuin edelliset armeijan ylikenraalit olivat olleet.
”Et ole maannut tiedottomana viikkoa, jos sitä tarkoitat” Pep totesi rauhoittavasti ja jatkoi nopeasti huomattuaan ettei lause itseasiassa rauhoittanut Jonathania ollenkaan. Päiväkin oli liikaa.
”Kaikki tapahtui eilen illalla, ja nyt on varhainen aamu” Pep osoitti itseään ja ruhjeitaan.
Jonathan nyökkäsi huojentuneena mutta kääntyi silti laskeakseen jalkansa lattialle. Kyljen vastalauseista huolimatta hän nousi hieman horjuen seisomaan. Päässä heitti melko lujaa ja hän oli jo kaatumaisillaan naamalleen lattialle kun tunsi jonkun tukevan itseään.
”Sinun ei kyllä pitäisi nousta vielä” Pep sanoi melkein toruvasti ja Jonathan naurahti hiljaa.
”Minun täytyy päästä kotiin, siellä ei ole väliä miltä näytän tai miltä minusta tuntuu” Mies mumisi ja astui askeleen eteen päin. Se tuntui kuin joku olisi puukottanut häntä uudestaan kylkeen. Pep huokaisi ja tuki miestä kun he astelivat ulos huoneesta valoiseen olohuoneeseen.
Lattiaa peitti paksu valkoinen matto jolla nuori tyttö leikki pikkuautoilla. Valkoisella nahkasohvalla istui Tobias, käsi laiskasti selkänojalla samalla kun toinen käsi naputteli kaukosäädintä. Kanavat vaihtuivat kovaa vauhtia, mikään ei näyttänyt miellyttävän. Pep rykäisi ja Tobias käänsi päänsä vain rypistääkseen kulmiaan paheksuvasti.
”Meidän pitää päästä Jonathanin asunnolle, tiedätkö missä se on?” Pep kysyi ja Tobias pudisti päätään epäuskoisen huvittuneena. Totta kai hän tiesi, missä Jonathanin asunto on. Kaikkihan sen tiesivät että kaupungin toisiksi korkein ja toisiksi mahtavin asunto kuului ylikenraalille, Jonathan Strykelle, joka asusteli sen kattohuoneistossa kuin kuninkaan ensimmäinen neuvonantaja. Se, miten he pääsisivät sinne nopeiten ja huomaamattomasti oli asia erikseen.
Jonathanin asunto oli koruton ja hämärä. Pep raahasi miehen valoja sytyttämättä matalalle vuoteelle ja ähkäisi tuntiessaan kivun kyljessään. Miehen raahaaminen autosta aulan hissiin ja hissistä sängylle oli vaatinut Pepiltä suuria ponnistuksia. Pep suoristi selkänsä ja räpytteli silmiään tottuakseen hämärään. Hän tutki kiinnostuneena seinään kiinnitettyä taulutelevisiota ja pohti uskaltaisiko laittaa sen päälle.
